Kehitysvammaisten asuntola omakotialueella

Kaikki tunsivat Jorman, mutta Jorma ei tuntenut ketään. Jorma oli kehitysvammainen ja katsoi Luojan luomaa maailmaa jatkuvasti uusin silmin. Ei pysynyt muistissaan mikään, mitä hänelle näytettiin. Tuskinpa edes tiesi, missä oli, kuka oli ja mitä teki.

Jorma oli kaikenkaikkiaan rakastettava hahmo kaikessa riutuneessa komeudessaan. Ainut, mikä hänessä ärsytti oli se, että Jorma teki mitä Jorman piti tehdä, mihin hänet oli luotu.

Jorma huusi.

Oli arki tai pyhä, kesä tai talvi niin aina tiesi, koska kello on viisi aamulla. "AAAAAA!", huusi Jorma. Sekunnin, pari kesti kun Jorma veti jälleen keuhkonsa täyteen ilmaa. "AAAAAAA", huutaa jälleen Jorma. Tätä jatkui aamuviidestä iltakymmeneen joka päivä.

Asukaskokouksissa kyselimme, että eikö asialle voisi mitään tehdä. Ei. Tietenkään ei. Minkä sille mahtaa, että kehitysvammaisten asuntola on sijoitettu keskelle omakotitaloaluetta. Eikä Jormaa nyt voi suukapuloidakaan tai muuten estää huutamasta. Hän nyt vain on syntynyt huutamaan.

Ei voi olla totta. Jonkin verran kuitenkin maksoin talosta ja siitä hiljaisuudesta, rauhasta ja turvallisuuden tunteesta. Ei ollut Jorma silloin äänessä, kun talosta kauppaa tehtiin.

"AAAAAAA!", sanoi Jorma. "timpuri", sanoin minä.

Tilanne kärjistyi kun oli tarkoitus pitää vaimon veljen häätilaisuus pihallamme. Tilaa kun oli ja toiveissa kaunis toukokuun lopun iltapäivä kun tuomi kukkii ja tuoksuu ja ensimmäiset ruusut raottavat terälehtiään, mutta vielä ei ole hyttystä ynnä muuta ynisijää juhlatunnelmaa pilaamassa. Häät olivat kauniit ja koskettavat. "Tahdotko sinä...", "AAAAAAA", "ottaa puolisoksesi tämän...", "AAAAAAA", "...ja kunnioittaa ja rakastaa...", "AAAAAAAAAAAAAA"... Ja niin eteenpäin.

Eiköhän oteta maljat... AAAAAAAA
Sattuikin näin sopiva sää... AAAAAAAAA
Mitenkäs muuten... AAAAAAAAAA

AAAAAAAAAA!!!
AAA!
köh...
AAAAAAAAAAAA!!!

Myönnän, että osasyyllinen tekooni oli krapula tai edelliseltä illalta yhä vaikuttava humala. Ei vain jaksanut enää. Jatkuva huuto pilasi kaiken elämän.

Kävelin asuntolalle, nappasin Jormaa kaulasta kiinni ja aloin puristaa. Jorma sätki ja tappeli, mutta kehittymättömissä raajoissa ei ollut paljoakaan voimaa. Juuri kun henki oli pakenemassa ruumiista Jorman kasvoille nousi aivan uudenlainen ilme - älyllisen olennon ilme. Hämmästyneenä irrotin otteeni. "Minä olen Asspurkerinyymi", Jorma kuiskasi ennen tajuntansa menettämistä.

Sen jälkeen en ole uskaltanut lähestyä asuntolaa. Mutta edelleen kaikuu joka päivä aamuviidestä iltakymmeneen Asspurkerinyymin mahtava huuto.

AAAAAAAAAA!!!

"AAAAAAA!", sanoi Jorma. "timpuri", sanoin minä.